Oopperalaulaja Emma Kajanderin puhe Majaoja-säätiön 25-vuotisgaalassa 25.10.2025
En itse muista elämää ilman taidetta ja musiikkia. Sain kokea ensimmäisen oopperani jo puolivuotiaana, kun istuin äitini sylissä Kansallisoopperan parvella ja kuulin, kuinka tenori yllättyi sopraanon kylmistä käsistä, ja kuinka sopraano kertoo nauttivansa, kun kevään ensimmäinen auringonsäde osuu hänen ikkunaansa.
Nuorena soitin viulua ja pianoa sekä lauloin kuorossa, ja silloin ajattelin, että ehkä jonain päivänä minusta voisi tulla musiikinopettaja. Vaan ei tullut. Ensin minusta tuli lähihoitaja, mutta musiikki ei kadonnut elämästäni minnekään. Hoitajana näin, miten musiikki on läsnä ihmisen kaikissa elämänvaiheissa. Näin kuinka musiikki voi auttaa lasta säätelemään ja kohtaamaan tunteitaan, ja kuinka vanhainkodissa taas tuttu laulu voi olla voimakas muisto, joka tuo ihmisiä yhteen. Näin, kuinka musiikki voi antaa jokaiselle jotain sellaista mitä ikinä tarvitseekaan, oli se sitten lohtua, iloa tai sanojen kautta jonkinlaista uutta näkökulmaa elämään. Tähän viimeiseen laulutaiteella on ainutlaatuinen mahdollisuus.
Mutkien kautta laulamisesta tuli kuin tulikin minulle ammatti. Pääsin opiskelemaan ensin Helsingin Konservatoriolle ja sitten Sibelius-Akatemiaan ja nyt olen tehnyt uraa ammattilaisena jo muutaman vuoden ajan. Kolmen viikon päästä lähden Tukholmaan, jossa minua siellä Kuninkaallisella oopperalla odottaa ensimmäinen ulkomainen oopperaproduktioni.
Yksin en olisi päässyt näinkään pitkälle, koska laulajan ammatti on varsinkin alussa todella kallis. Olen käynyt ulkomailla lukemattomissa koelauluissa, mitä en ilman eri säätiöiden tukea olisi pystynyt tekemään. Siksi olen erityisen kiitollinen nyt Majaoja-säätiölle, että autatte minua rakentamaan uraani juuri tällä tärkeällä hetkellä. Kiitos siitä suunnattomasti.
Laulamalla mä haluan toimia viestinviejänä näiden teosten ja yleisölle välillä niin, että tämä upea taide voi koskettaa, ilahduttaa ja antaa jokaiselle sen, mitä ikinä jokainen tarvitseekaan. Sitä se on antanut minulle.
