Apurahan saaja Anne Välinoron puhe Majaoja-säätiön apurahajuhlassa 23.10.2020
Apurahansaaja Anne Välinoro piti puheen Majaoja-säätiön apurahajuhlassa 23.10.2020 Teatteri Mukamaksessa Tampereella. Majaoja-säätiö myönsi Anne Välinorolle 3000 €:n apurahan Kotileikki esineteatteriesitykseen, jota esitetään ikäihmisille ja aikuisille palvelutaloissa ja hoivakodeissa.
Hyökkääjä vie maskin takaa kiekon maaliin
Elämme maskien aikaa. Suojaudumme, suojaamme muita. Pandemia on kutsumaton seuralaisemme vielä tuntemattoman ajan.
Moni ei tunnista maskin takaa edes hyvää ystäväänsä. On puhuttavakin lujempaa, ehkä elehdittävä enemmän, jotta tulee ymmärretyksi.
Naamioteatteriko nyt hiipii vaivihkaa arkeen?
Venetsian karnevaaleissa ja naamiaisissa edelleen suosittu pitkänenäinen naamio oli alunperin musta, ruttotohtoreiden 1600-luvulla käyttämä kasvosuoja ja ammattikuntatunnus. Pitkään nenään voitiin laittaa suojaksi yrttejä kun mentiin sairaan luo, joka yleensä jo levitti mädän-tai kalmanhajua. Useimmiten tohtorin tehtäväksi jäi tarkistaa kuolleiden määrä taloudessa.
Teatteri ja erityisesti nukketeatteri on kärsinyt korona-ajasta kuten muukin esittävä taide. Viruksen tartuttavat partikkelit elävät yhteisessä hengitysilmassa ja lähikontaktissa kahdeksan minuuttia, parin teatterikohtauksen ajan. Teatteriin menoa kuka hyvänsä harkitsee pariinkin kertaan ja näyttelijä pelkää.
Majaoja-säätiön apurahat kohdistuivat tänä vuonna nukketeatteritaiteeseen. Päätöstä voi kiittää ennakkoluulottomuudesta ja visionäärisyydestä. Vastaavasti kateellinen voisi panetella kohdennusta pienten piirien suosimiseksi ja tumpputeatterin tukiprojektiksi.
Nukketeatteri on edelleen teatterin ja esittävän taiteen marginaalia – Suomessa. Päätyökseen nukketeatteria tekeviä on meillä muutamia kymmeniä.
Askel Viroon, Keski-Eurooppaan ja Venäjälle, niin nukketeatterilla on omat, vuosikymmeniä palvelleet valtion tukemat kansalliset näyttämönsä, alan korkeakoulutasoista koulutusta ja satoja intohimoisia taiteilijoita. Teatteri Drakin nukketeatteriesityksissä 1980-luvulla, silloisessa Tsekkoslovakiassa pystyttiin kertomaan oveluudella se, mistä poliitikko olisi tullut pidätetyksi.
Drakin Drakon, Lohikäärme-esitys neuvostovenäläisen Jevgeni Schwartzin tekstiin näytti pikkukaupungin nöyryytyksen, jossa paikkakuntaa pelossa pitävä lohikäärme vaati joka vuosi uuden neidon luolaansa. Ei ole vaikea lukea tarinaa sosialistisen diktatuurin uusintamisena.
Skupova Plzenin festivaalikatsomossa vallitsi hiirenhiljaisuus 1986 Drakon-näytelmän päättyessä. Sen katkaisivat vain nyyhkytykset.
Kannattaa muistaa, että juuri tuohon aikaan Tsekin uuden tasavallan ensimmäinen presidentti, toisinajattelija, kirjailija ja teatterimies Vaclav Havel virui vankilassa.
Omassa päässäni esitys käynnisti taitavuudellaan ja sanomansa tinkimättömyydessä ajatusmyrskyn, joka ei ole vieläkään laantunut. Olin festivaaleilla näyttelijänä mukana Teatteri Mukamaksen ja Teatteri Drakin johtavan ohjaajan Josef Kroftan yhteistyönä syntyneessä Laulu Kalevalan sankareista -näytelmässä. Me saimme iloita siitä, että oma kansalliseepoksemme oli mahdollista esittää juhannusaattona toisessa kulttuurissa ainutlaatuisena pienoissooppera-versiona.
En tiedä, oliko tsekkien riemu näyttämö-Lohikäärmeen tuhoutumisesta sosialismin aikana suurempi vai suomalaisten ilo onnistuneesta kulttuuriviennistä, molemmissa tehtiin historiaa.
Se, että seison nyt tässä kiittämässä Majaoja-säätiötä saamastani apurahasta kertoo myös omista elämänvalinnoistani. Vaikka olen toiminut valtaosan työurastani kulttuuritoimittajana ja teatterikriitikkona Aamulehdessä ja nyt vapaana kulttuuritoimijana, näiden rinnalla olen saanut ja halunnut tehdä teatteria ja erityisesti nukketeatteria. Plzenin-nukketeatterifestivaalien käynnistämä ajatusmyrsky on johtanut kahteentoista ammattiteattereissa toteutuneeseen teatterituotantoon, joissa olen saanut olla mukana ohjaajana, käsikirjoittajana ja lavastuksen tai pukujen suunnittelijana.
Nukketeatterintekijä ei voi juurikaan sanoa menevänsä teatteriin töihin. Työtilaisuudet on itse hankittava, usein myös myytävä.
Nukketeatterintekijä on se monialayrittäjä, joita näinä aikoina yhteiskunta peräänkuuluttaa. Monesti hän myös suunnittelee ja valmistaa nukkensa ja rekvisiittansa, kirjoittaa ja ohjaa näytelmänsä ja näyttelee sen. Pienestä apurahasta tai tuesta hän nipistää aputyövoiman palkkoihin ja työllistää vielä muutaman muunkin taiteen ammattilaisen.
Aikamoisia sankareita, nämä kaikki nyt palkitut. Niin kuin kaikki he, joita ei nyt palkittu, mutta jotka eivät voi olla tekemättä nukketeatteria, koska se on heille läheisin ja ilmaisuvoimaisin taiteellinen työkalu.
Emme ole jääneet myöskään tuleen makaamaan, kun työt menivät keväällä alta. On kehitetty uusia tapoja tuoda teatteri ihmisten luo, virtuaalisesti. Moni on tallentanut tekeillä olevaa esitystään.
Näin olen tehnyt myös itse, opetellut videotekniikkaa ja editointia, efektejä ja kuvakulmia.
Taitomme ovat kasvaneet enemmänkin kuin digiloikan verran.
Itse näen, että visuaalisella teatterilla vasta onkin keksintöjen paikka uuden tekniikan ja korona-ajan törmäyksessä. Tästä voi syntyä esityksiä, joita muutoin ei olisi syntynyt.
Elokuva- ja videoilmaisu mahdollistaa nuken käytön ennen kokeilemattomilla tavoilla, projisoinneiksi aiotut efektit muuttuvatkin omiksi kohtauksikseen, laterna magica ottaa harppauksen.
Isoruutu-televisiot ja projisointipinnat saattavat tuoda teatterille uusia yleisöjä, vaikka nukke, vanha kunnon nukke pysyy.
Mitä brittinukkien periksiantamaton Punch sanoikaan Judylle saatuaan tältä kaulimesta ja mokailtuaan jälleen kerran: That’s the way to do it!
Tulee päivä, jolloin maskit taas riisutaan. Kasvot leviävät hymyyn, katsoja istuu huoletta paikalleen.
Mutta teatterintekijä on oppinut uusia tapoja tuottaa elämyksiä. Pirulliseksi koettu maski onkin nyökännyt tien tulevaisuuteen.
Hyökkääjä vie maskin takaa kiekon maaliin.
